"Meidän tiemme kohtasivat sinä elämäni vaikeimpana päivänä. Se hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta tunsin eläneeni siinä ainakin muutaman vuoden. Sitten tiemme taas erosivat yhtä nopeasti, kuin kohtasivatkin..."

Oli kostea päivä. Sumua leijui tiheänä asfaltin yllä. Sen rikkoi tihkusade ja ohikulkevat ihmiset. Jos tarkaan kuunteli, saattoi kuulla hiljaista lintujen laulua.

Westwood Instituten piha oli sinä päivänä täysin autio kello kahdeksan aikaan. Ohitse ajavan auton kuljettaja ei ehtisi nähdä mitään. Mutta jos käveli lähistöllä, oli mahdollista nähdä keinussa istuvan tytön. Tyttö oli yksin, vieressä koululaukku ja paperikansio. Kansio oli tungettu täyteen kuvaluonnoksia ja pikkuisia muistiinpanolappusia. Olkalaukku taas oli pikimusta ja sen kyljessä oli hakaneuloja, reikiä, nauhoja, pääkalloja ja ristejä. Tytöllä oli musta huppari, jossa oli pääkallokanin kuva, mustat housut röyhelöineen ja mustavalkoiset tennarit. Hänen katseensa oli kylmä, ilmeetön ja kohtisuoraan maahan suunnattu. Mustat hiukset valuivat hupusta hänen naamansa eteen, kun hän käänsi päätä katsoakseen, oliko joku lähestymässä. Ei, harhaääni vain. Hän päätti mennä koulun oville.

Askeleet tuntuivat raskailta tytön kävellessä pitkin hiekkaista piha-aluetta. Kansio tipahti hänen käsistään. Hän päätti olla välittämättä asiasta sen kummemmin, nosti vain kansion rauhallisena maasta ja jatkoi matkaa yhtä ilmeettömän näköisenä.

Hän nykäisi kahvasta, mutta ovet olivat vielä lukossa. Ei sitten, tyttö ajatteli ja istui oven edessä olevalle ritilälle. Kellot soivat kohta joka tapauksessa.