Elämä voi olla joskus vaikeaa... Mutta älä missään tapauksessa  murru. Jos kuitenkin sen teet, tee se heti, älä hauduta sitä sisälläsi, kunnes on liian myöhäistä... Silloin joudut itkemään itsesi kuiviin...

Enkelin silmin... Elämä voi olla sitäkin vaikeampaa. Kaikki tuntuu satakertaisena, heti, kipua säästelemättä. Oikea murhenäytelmä. Eikä edes aika paranna enkelin haavoja. Parantumattomat arvet jäävät näkyvästi koskemaan hänen elämäänsä, hänen tärkeimpiä muistojaan, kipeimpiä muistojaan. Muistoja, joita pitäisi vaalia, vaikka ne haluaisi ja pitäisikin haudata syvälle unohduksiin, ikuisiksi ajoiksi.

Ja ne silmät. Ne tosiaan kertovat kaiken. Ne suunnilleen pursuavat koko menneisyyden enkelistä itsestään, jopa kaikille niille, joita ei edes tunne, joita vihaa, joita ei ajatellut edes olevan. Ja kipu yltyy entisestään. Kunnes sitä ei enää kestä.... Kunnes se vie kaiken merkityksen elämästä. Ja lopulta itse elämän.

Kyyneleet. Mitä ne on? Suolavettä? Tuskin vain sitä. Ne ovat myös osoitus siitä, että välittää. Välittää ihmisestä, jonka puolesta ne vuodattaa, syystä tai toisesta. Älkää ihmiset varjelkoon tuhlatko niitä loppuun ennen aikoja. Vikana itketään itsensä puolesta nimittäin

Voin luvata, että enkeleitä on olemassa. Ja voin luvata, että pystyn näkemään enkelin, kun tämä on läsnä. Hiljainen luonne, vähän yksinäinen ja surullinen. Taidan jatkaa toiste. Hyvä aihe mutta liian vähän voimia.... nähdään vol.2:ssa

Saatan joskus olla hyvin omituinen. Sellasina päivinä kerron ääneen kaiken, mikä mielestäni on söpöä tai kaunista. Nyt on jotenkin samanlainen fiilis. Taidan päästää jotain tähän blogiin...

  Ajatelkaa robotteja. Kyborgeja. Koneita. Sanotaan, ettei niillä ole tunteita. Mutta niillä voisi olla. Sellaisen luonut on vain halunnut välttää ohjelmoimasta siihen tunnepiiriä. Ja jos sellainen olisikin, emme kuitenkaan näkisi, kun kone itkee. Siihen tulee vain teknisiä vikoja. Ne ovat korjattavissa. Mutta mitä sitten, kun tulee maailmanluokan virus?

  Väitetään, ettei voi tapahtua, niin kuin elokuvissa. Luokaa sitten elokuva sellaisesta elämästä, mikä on reaalista. Tehkää niin ettei se päätykkään hyvin. Tyttö ei saa pitkäaikaista ihastustaan itselleen, häntä kiusataan koulussa, vanhemmat eroavat, isosisko hakkaa, kaverit puhuvat selän takana, marsu kuolee. Ja sitten hän jää aivan yksin. Talvisena iltana hän kävelee puistossa. Hän päättää kääntyä sillalle. Siellä hän pysähtyy katsomaan yötaivasta. Varovasti hän astuu sillan aitauksen reunalle, katsoo alas ja liukastuu huomaamattomasti, sulavasti, kuin olisi ollut ilmaa. Sen pienen, nopean putoamisen ajan hän kokee painovoimattoman kauneuden. Kova ja kylmä maa tulee vastaan. Mutta tyttö ei palele, ei tunne kipua, ei kanna kaunaa. Hän on onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään, sillä kauneus syleilee häntä niin ulkoa, kuin sisältä. Hänestä tulee kuolematon usva yhtyessään kokemukseensa. Hän saa vihdoin levon.

"Meidän tiemme kohtasivat sinä elämäni vaikeimpana päivänä. Se hetki kesti vain muutaman sekunnin, mutta tunsin eläneeni siinä ainakin muutaman vuoden. Sitten tiemme taas erosivat yhtä nopeasti, kuin kohtasivatkin..."

Oli kostea päivä. Sumua leijui tiheänä asfaltin yllä. Sen rikkoi tihkusade ja ohikulkevat ihmiset. Jos tarkaan kuunteli, saattoi kuulla hiljaista lintujen laulua.

Westwood Instituten piha oli sinä päivänä täysin autio kello kahdeksan aikaan. Ohitse ajavan auton kuljettaja ei ehtisi nähdä mitään. Mutta jos käveli lähistöllä, oli mahdollista nähdä keinussa istuvan tytön. Tyttö oli yksin, vieressä koululaukku ja paperikansio. Kansio oli tungettu täyteen kuvaluonnoksia ja pikkuisia muistiinpanolappusia. Olkalaukku taas oli pikimusta ja sen kyljessä oli hakaneuloja, reikiä, nauhoja, pääkalloja ja ristejä. Tytöllä oli musta huppari, jossa oli pääkallokanin kuva, mustat housut röyhelöineen ja mustavalkoiset tennarit. Hänen katseensa oli kylmä, ilmeetön ja kohtisuoraan maahan suunnattu. Mustat hiukset valuivat hupusta hänen naamansa eteen, kun hän käänsi päätä katsoakseen, oliko joku lähestymässä. Ei, harhaääni vain. Hän päätti mennä koulun oville.

Askeleet tuntuivat raskailta tytön kävellessä pitkin hiekkaista piha-aluetta. Kansio tipahti hänen käsistään. Hän päätti olla välittämättä asiasta sen kummemmin, nosti vain kansion rauhallisena maasta ja jatkoi matkaa yhtä ilmeettömän näköisenä.

Hän nykäisi kahvasta, mutta ovet olivat vielä lukossa. Ei sitten, tyttö ajatteli ja istui oven edessä olevalle ritilälle. Kellot soivat kohta joka tapauksessa.