Kerta toisensa jälkeen mietin vain sitä. Uudestaan ja uudestaan. En pysty luopumaan siitä tosiasiasta, vaikka aiemmin sanoin pärjääväni hyvin tuloksin. Ei vaan mene kaaliin, että se asia on nyt näin, hyväksy se, elä eteenpäin. Elä nyt, älä silloin... Mutta se on raskasta, raastavaa, hieman helpottavaa, mutta enemmän tuskaista... Lopputulos on se helpottavin, kun vihdoin päästää irti. Mutten näytä ikinä tulevan pääsemään siihen pisteeseen asti.

Mieli on loppujen lopuksi kuin vankila, josta ei pääse pois. Edes lusikalla kaivamalla. Podet syyllisyyttä ikuisessa elinkautisessa, kirjaimellisesti kuolemaasi asti... Ja jos sanot asiasta jollekin, joka siitä huolestuisi, asia pysyisi hänenkin päässään niin kauan, kunnes hänkään ei enää hengittäisi. Miksei sitä voi vain unohtaa kuin jotain liiketapaamista konsanaan? Sitä, mitä ikinä oletkaan tehnyt. Mihin olenkaan tullut syytetyksi jonkun toimesta. Silloin  oikeasti tunnen syyllisyyttä, kun asiasta syytetään. Vaikka syyttäjä olisinkin minä itse. Tahdon olla vastuullinen, itsenäinen ja kasvanut. En liikaa, vaan tarpeeksi. Sen verran, kuin tähän pieneen päähän mahtuu, että pystyn ymmärtämään sen, minkä olen itselleni antanut kantaakseni. Se on tarpeeksi...

Mutta nyt täytyy käskeä itseään, että jos vielä joskus jotain unohdan, niin tämä on ensimmäinen asia. Ensimmäinen ennen mitään muuta. En muuten pysty elämään täysillä. En pysty laulamaan puhtaasti. Ja jos en kenenkään muun lauluja, niin en silloin omianikaan. Ja omissa sanat ovat itseään vieläkin lähempänä, kuin muiden. Vaikka nekin sattuvat laulaessa, omia ei aina pysty edes ääneen lausumaan ilman, että kyyneleitä valuu pitkin naamaa. Ne polttavat. Se sattuu...