Taivas on sininen, ruoho vihreää ja aurinko paistaa valkoista valoa... Elämän pieniä iloja, lintuja ja pupuja siellä sun täällä. Minkä väristä on rakkaus? Joku väittää, että se on punaista tai vaaleanpunaista, joku sanoo sen omaavan sateenkaaren värit. Joku sanoo että se on mustaa. Minä olin ennen sitä mieltä, että se on sinistä. Mutta nyt se on lähinnä läpinäkyvää. Ihmisten mielipiteet tunteita kuvaavista väreistä ovat erilaiset. Joku sanoo mustan olevan vihan väri, toiset yksinäisyyden. Siinä on valtava ero. Samoin kuin punaista verrataan rakkauteen taikka kostonhimoon tai kateuteen. Joskus jopa kuolemaan. Minkä väristä on elämä?

  Shakespear. Romeo ja Julia. Jokin niin kaunis tarina. Niin täydellisen aito, viaton ja vaarallinen. Jotkut eivät usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Minusta niin on käynyt meille jokaiselle vähintään kerran. Kaikki eivät vain huomaa sen iskiessä. Joillakin se syntyy voimakkaana tulivuorenpurkauksena, joillakin käy sydämessä vain pikkuruinen kipinä, joka kasvaa kasvamistaan leimahtaen kauniiksi liekiksi sydämen syövereissä.

  Mitä on kipu? Tai tuska? Tiedätkö Sinä, millaista on kärsimys? Se on katsojan silmissä yhtä lailla, kuin kauneuskin. Mitä minä lasken kärsimykseksi, on henkinen kituminen. Mikään haava ei vastaa kivullaan psyykkistä kidutusta. Kuin vetäisi hidasta ja pitkää viiltoa sielua pitkin jättäen jälkeensä valtavasti tuskaa, muistoja ja kokemuksia. Kärsit pelkästään yhdestä sanasta, mikä voi merkitä sinulle enemmän, kuin tiedätkään. Yhdestä sanasta, minkä mainitsemalla voisit pelastautua silta helvetiltä, mikä sinua odottaa, jos päätät kuulla sen. Miettimiseen on kuitenkin aikaa vain yksi silmänräpäytys. Yksi sydämenlyönti. Yksi hengenveto. Yhden sormen pieni liike. Yksikin virheellinen ele ja kaikki on mennyttä... Taisin innostua liikaa... Totta se on, mitä kokemukseltani pystyn sanomaan.

  Mutta entä rakkaus? Tunnet hellyyttä, vahvoja tunteita, ymmärrät toista niin paljon, kuin hän antaa sinun ymmärtää. Entä se viha, mikä jää vaivaamaan sovituistakin riidoista? Se suru, minkä on yksikseen tukahduttanut. Ne kyyneleet, mitä ei ole uskaltanut toisen nähden päästää, muttei itsekseen ole enää pystynyt? Kaikkia tunteitaan on ilmaistava ajoissa, tilanteen edetessä, mitään ei saa jättää sanomatta. Olemmehan vain ihmisiä. Mitättömän pieniä ihmisiä. Elämme vain kerran. Siksi on hyvä elää päivä kerrallaan nauttien, muistoja vaalien, kokemuksista oppien... Anteeksi antaen. En sitä ole itse oppinut. Vaikkei sillä ole enää kenellekään muule väliä, kuin itselleni, en pysty kulkemaan eteenpäin, ellen hyväksy menneitä. Ja vaikka se on hankalaa, niin uskokaa sanaani. Ettei teilläkin tule joku kaunis päivä liian myöhäistä. Se ei ole sen arvoista.