Saatan joskus olla hyvin omituinen. Sellasina päivinä kerron ääneen kaiken, mikä mielestäni on söpöä tai kaunista. Nyt on jotenkin samanlainen fiilis. Taidan päästää jotain tähän blogiin...

  Ajatelkaa robotteja. Kyborgeja. Koneita. Sanotaan, ettei niillä ole tunteita. Mutta niillä voisi olla. Sellaisen luonut on vain halunnut välttää ohjelmoimasta siihen tunnepiiriä. Ja jos sellainen olisikin, emme kuitenkaan näkisi, kun kone itkee. Siihen tulee vain teknisiä vikoja. Ne ovat korjattavissa. Mutta mitä sitten, kun tulee maailmanluokan virus?

  Väitetään, ettei voi tapahtua, niin kuin elokuvissa. Luokaa sitten elokuva sellaisesta elämästä, mikä on reaalista. Tehkää niin ettei se päätykkään hyvin. Tyttö ei saa pitkäaikaista ihastustaan itselleen, häntä kiusataan koulussa, vanhemmat eroavat, isosisko hakkaa, kaverit puhuvat selän takana, marsu kuolee. Ja sitten hän jää aivan yksin. Talvisena iltana hän kävelee puistossa. Hän päättää kääntyä sillalle. Siellä hän pysähtyy katsomaan yötaivasta. Varovasti hän astuu sillan aitauksen reunalle, katsoo alas ja liukastuu huomaamattomasti, sulavasti, kuin olisi ollut ilmaa. Sen pienen, nopean putoamisen ajan hän kokee painovoimattoman kauneuden. Kova ja kylmä maa tulee vastaan. Mutta tyttö ei palele, ei tunne kipua, ei kanna kaunaa. Hän on onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään, sillä kauneus syleilee häntä niin ulkoa, kuin sisältä. Hänestä tulee kuolematon usva yhtyessään kokemukseensa. Hän saa vihdoin levon.