Voisin alkaa psykologiksi. Olen kuulemma aika hyvä niissä hommissa. Mutten kuitenkaan pystyisi siihen työhön. Sen lisäksi, että minulla olisi joka päivä noin 3-4 potilasta, joutuisin vapaa-ajallanikin auttamaan ystäviäni. Ei se, ettenkö tahtoisi, mutta se kävisi voimilleni. Ja vaikkakin olisin hyvä siinä, vaipuisin pikkuhiljaa epätoivoon, kun päivä päivältä saisin yhä vähemmän tolkkua itsestäni. Se onkin outoa, miten niin moni osaa auttaa toisia elämässään eteenpäin, mutteivat loppujen lopuksi osaa itse ymmärtää itseään ja avata ongelmiensa solmuja. Kertokaa minulle, ken osaa vastata...

  Elämä on niin täynnä yllätyksiä, mutta kun jonkin toivoo hartaasti tapahtuvan, se ei tule käymään toteen ennen kuin silla arvaamattomimmalla hetkellä, hetkellä, jolloin et olisi osannut odottaa lainkaan mitään siihen päin liittyvää. Ja seurauksena huomaa, ettei asian olisi toivonut tapahtuvan lainkaan. Mikä taaskaan meni pieleen? Hankalaa tämä kirjoittaminen muuten, kun samalla yrittää mesettää ystävänsä kanssa. Mutta asiasta toiseen...

  Pääni on ihan tyhjä. Olen tullut aivan liian onnelliseksi viime aikoina, niin en kykene ajattelemaankaan selvästi. Kyllähän sitä välillä masentaakin, kun ystävillä tulee puheeksi jotain, mikä liittyy jotenkin menneisyyteeni. Eivät he tee sitä pahasta. Eivät kovin moni edes tiedä asiasta. enkä sitä sen pahemmin levittelekään. Voin sanoa vain yhden sanan: Itsemurha. Älkääkä sanoko nyt, että paljastin koko jutun. Ettehän kuitenkaan tiedä mitään. Minusta vain tuntuu hyvältä ajatella asiaa aina edes kerran päivässä, niin pystyn pikkuhiljaa päästämään irtikin. Vaikka kipeää se tekeekin. Niin kuin sanotaan "Aika parantaa haavat", mutta kyllä niistäkin jää arpi. Et pysty unohtamaan kokonaan, mutta hyväksyt sen kuitenkin. Ja se on hyvä. Ihminen on luotu elämään. Luotu hengittämään. Ota ensi kerralla ulos lähtiessäsi suuri henkeenveto. Eikö tunnukin hyvältä, jos teet sen vieläpä tunteella ja rakkaudella elämän lahjaa kohden?